Kolumni - Irja Askola

Pyhä

Pyhä parkaisu repäisi aukon, joka ei enää koskaan kuroudu umpeen.
Lannan haju kietoutui taivaan tuoksuun. Pimeä ja valo sisäkkäin.
Koyhän naisen rinnasta alkoi tihkua maito, joka tyynnytti Jumalan pojan itkun.
Sen jälkeen kaikki on toisin. Pyhä oli tullut jäädäkseen. 
Sen tuoksu ei poistu eikä sen vaikutus vähene.  Ei edes takapihoiltamme,
ei varsinkaan sieltä. Pyhä ei enää koskaan karkaa korkeuksiin, vaan on, kantaa
ja kannattelee. 

Betlehemin jälkeen pyhä ja tuonpuoleinen ovat lähellä ja läsnä. Tavattavissa
ja tunnistettavissa.  Jumala tuli ihmiseksi, kansalaiseksi, joka käveli vastaan kotikadulla ja kaupungin torilla.  Pyhä ei ole enää varjeltu sisäpiirisalaisuus,
vaan yhteistä hyvää.

Huikea näkymä arkeeni. Räntäsateen sumentamalla asemalla pyhän
kosketus? Väsyneessä olemuksessani aavistus siitä, että kannan itsessäni pyhän tuoksua? Kohtaaminen, jossa ”se toinen, erilainen” saa ihmisoikeudet ja
hyväksynnän lämmon siksi, että hänessäkin samaa pyhyyttä?

Arjessa tapahtuu pyhiä asioita. Niitä nähdäkseen ei tarvitse mennä kirkon seinien sisäpuolelle.  Arjen vaivassa voi ”liittyä pyhien yhteyteen” olemalla osa sitä verkostoa, joka tekee ilolle ja oikeudenmukaisuudelle tilaa.  Pyhä on koskettanut,
kun itsensä vähättely ja toisten halveksiminen loppuu. Muistamme Jumalan
jäljen ihmisessä ja ojentaudumme täyteen mittaamme.

Pyhä on avaraa, raja-aitoja murtavaa ja yhteyteen kutsuvaa. Pyhän tuoksu voi pysäyttää, mutta vielä enemmän se vie liikkeelle. Sinne missä ihminen parkuu.

Irja Askola