Ghanasta Valkeakoskelle

Syksyinen keskiviikkoilta pimenee, David Appiah ja Daniel Lartey seisovat Valkeakosken keskustassa kartta kädessä. Uusi opiskelukaupunki on Ghanasta tulleille automaatiotekniikan opiskelijoille vielä suurimmaksi osaksi tuntematon. Päästyään opintojensa alkuun Hämeen ammattikorkeakoulussa he ovat alkaneet etsiä myös seurakuntayhteyttä, kristittyjä kun ovat. Kaupungin suuren kirkon he ovat jo löytäneet, mutta eihän siellä keskellä viikkoa olleet edes ovet auki.

Samaan aikaan nuorisopastori Teemu Salminen on aloittamassa jokaviikkoista Taizé-rukoushetkeä pienessä kappelikirkossa. Ystävyyden ikoni on unohtunut toimistoon, josta pastori Aija Kaartinen lähtee sitä hakemaan. Paluumatkalla hän huomaa afrikkalaiset opiskelijapojat risteyksessä polkupyörineen ja arvelee Teemun kutsuneen heidätkin mukaan. Jokin saa Aijan pysäyttämään autonsa ja peruuttamaan takaisin. Hän alkaa neuvoa tietä kappeliin, mutta poikien hämmennyksen huomattuaan kysyy: "Niin, olitteko te tulossa Taizé-rukoukseen?" Eivät he tienneet tilaisuudesta, mutta tulevat kyllä mielellään rukoilemaan.

Rukouksen yhteyttä

 

Taizé-rukous muuntuu näppärästi kaksikieliseksi. Tilaisuuden jälkeen Aija ja Teemu jututtavat hetken Davidia ja Danielia ja kutsuvat heidät seuraavan sunnuntain messuun, jonka lupaavat toimittaa osin englanniksi. Sunnuntaiaamuna seurakunta saa ihmeteltäväkseen kaksi mustaa miestä ja "kielillä" puhuvat pastorit. Seurakuntayhteys on löytynyt, vaikka hidastempoinen messukaava onkin aivan muuta kuin mihin afrikkalaisessa helluntaiseurakunnassa kasvaneet opiskelijapojat ovat tottuneet.

 

Viikolla kirkkoherra Kari Kauhanen mainitsee kuulleensa seurakuntalaisilta messun olleen kaksikielinen ja toteaa samalla palautteen olleen positiivista. Siispä ryhdytään yhdessä miettimään, kuinka kaukaiset vieraat saataisiin tuntemaan olonsa kirkossa kotoisaksi. Muutkin työntekijät ryhtyvät puhumaan sunnuntaisin "kielillä" ja käsiohjelma tehdään myös englanniksi, jotta siitä voi seurata messun kulkua. Englannilla jaksotettu esirukous saa seurakuntalaisilta kiitosta: sitä on helpompi seurata kuin tavallista pitkää rukoustekstiä. Kaikki tuntuvat olevan mielissään siitä, että suomea taitamattomat kirkossa kävijät huomioidaan, vaikka juuri kukaan ei rohkenekaan mennä pojille puhumaan.

David ja Daniel tulevat seurakuntalaisille tutuiksi, sillä he ovat uskollisesti joka sunnuntai messussa ja joka keskiviikko Taizé-rukouksessa. Joulujuhlassa poikia haastatellaan ja he kokevat todella tulleensa osaksi seurakuntaa. Tunnetta vain vahvistaa kutsu osallistua uuden vuoden aikaan pidettävän rippileirin ohjelmaan.

Kun seurakunnassa järjestetään isot kinkerit, on ohjelmassa myös yllätys, joka pääsee paikallislehden sivuillekin: virrenveisuun lisäksi kaksi mustaa miestä laulaa ja tanssii afrikkalaisen seurakunnan tapaan. David ja Daniel valloittavat kaikki ja saavat kutsuja muihinkin tilaisuuksiin laulamaan. Itse he ovat jo oppineet laulamaan suomalaisia virsiä ja joululauluja, ja nyt on heidän vuoronsa opettaa afrikkalaista tapaa rukoilla.

Yhteisvastuuta ja yhteistyötä

Yhteisvastuukeräyksen kotimaan kohteena ovat maahanmuuttajat, joten keräystä avattaessa ovat David ja Daniel vahvasti mukana. Samoin rippikoululaisten diakoniapäivässä, jossa pojat kertovat omasta maastaan, kulttuuristaan ja kirkostaan kaikille kaupungin rippikouluryhmille. Kovasti he ihmettelevät sitä, etteivät nuoret käy Suomessa kirkossa, onhan se heille itselleen niin tärkeää, etteivät vieras kieli tai outo messukaavakaan pidä heitä poissa Herran huoneesta.

Kun paikallinen helluntaiseurakunta alkaa järjestää opiskelijoiden kanssa yhteistyössä englanninkielisiä jumalanpalveluksia, ovat David ja Daniel jo niin juurtuneet luterilaiseen seurakuntaan, etteivät hylkää sunnuntaiaamun messuakaan. Sieltä ehtii hyvin puoleksipäiväksi jatkamaan rukousta oman perinteen mukaisesti. Ja toisinaan saa nauttia kirkkokahvitkin siinä välissä. Silloin on kielitaitoisimmilla mahdollisuus kysellä itse poikien kuulumisia, muulloin kiinnostuneet saavat tietoa Aijan lähettämistä sähköpostiviesteistä.

Viesteissä kerrotaan poikien iloista ja suruista, niin että lukijoilla on mahdollisuus iloita heidän kanssaan, rukoilla heidän puolestaan tai tarvittaessa antaa konkreettisempaakin apua. David ja Daniel arvostavat suuresti ystävärinkiään ja rukoilevat jatkuvasti ystäviensä ja koko seurakunnan puolesta.  (Aija Kaartinen)