Somessa, mediassa ja joskus arjen kohtaamisissakin ihminen pelkistyy helposti yhdeksi ominaisuudeksi, virheeksi tai elämäntilanteeksi. Stereotypiat tarjoavat yksinkertaisia selityksiä monimutkaisiin asioihin. Mutta samalla ne myös kaventavat ihmistä. Kun ihminen nähdään vain päihteidenkäyttäjänä, rikostaustaisena, huonona vanhempana tai ongelmaisena, hänen tarinansa muut osat jäävät näkymättömiksi.
Erityisesti päihdehaittoja kokevat isät joutuvat usein kantamaan raskaita leimoja. Heitä tarkastellaan ennen kaikkea epäonnistumisten kautta: mitä jäi tekemättä, mikä meni väärin, mikä kaikki epäonnistui. Harvoin pysähdytään kysymään, mitä kaikkea ihminen on kokenut, kantanut tai yrittänyt. Vielä harvemmin nähdään sitä, kuinka vahva halu monella isällä on olla läsnä lapsensa elämässä, vaikka elämä olisi rikkonut paljon.
Vastakkainasettelut ja leimat ovat hedelmättömiä, koska ne estävät näkemästä ihmisyyttä niiden takana. Kun kohtaaminen rakentuu ennakkoluuloille, syntyy helposti etäisyyttä. Etäisyys puolestaan lisää häpeää, ulkopuolisuutta ja arvottomuuden kokemusta. Harva kasvaa tai kuntoutuu häpeästä käsin. Ihminen muuttuu useammin silloin, kun hän tulee nähdyksi kokonaisena ja arvokkaana.
Julkisessa keskustelussa puhutaan usein siitä, kuinka ihmisten pitäisi ottaa enemmän vastuuta elämästään. Samaan aikaan kuitenkin ylläpidämme kulttuuria, jossa virheitä ei juuri anneta anteeksi. Ihmiselle jätetään helposti identiteetti ”päihdeongelmaisena” tai ”rikollisena”, vaikka hän yrittäisi rakentaa elämäänsä uudelleen.
Meidän pitäisi kysyä itseltämme, uskommeko aidosti muutokseen vai pidämmekö ihmisiä huomaamattamme paikoillaan menneisyydessään?
Erityisesti isä -toiminnassa kohtaamme isiä, joiden elämässä on paljon rikkinäisyyttä, traumoja, menetyksiä ja epäonnistumisia. Moni kantaa valtavaa syyllisyyttä ja häpeää vuosien, jopa vuosikymmenten takaa. Häpeä voi olla niin syvälle juurtunut, että sen raottuminen ja silmien avautuminen näkemään itsessä myös jotain hyvää on ihan uutta, vierasta ja kummallista. Turvallinen läsnäolo, inhimillinen lämpö ja tunteiden sanoittamisen harjoittelu ovat näissä hetkissä avainasemassa.
Opiskellessani Voimauttavan valokuvan ammatillisia perusteita työotteen/filosofian kehittäjä Miina Savolainen puhui usein ”silmien sytyttämisestä”, rakastavasta katseesta, joka mahdollistaa yhteyden syntymisen, ymmärryksen rakentumisen ja aidon dialogin. Nuo sanat vaikuttivat minuun voimakkaasti ja tajusin, kuinka kaikki lopulta alkaa siitä, kuinka katsomme toisiamme.
On lyhytnäköistä ajatella, että ihmisiä voidaan auttaa rankaisemalla, ulossulkemalla ja määrittelemällä heidät pysyvästi ongelmiksi. Jokainen kohtaaminen, jossa ihminen nähdään kokonaisena ja lempein silmin, voi vahvistaa osallisuutta, vanhemmuutta ja toivoa. Ja usein juuri toivo on muutoksen tärkein edellytys.
Ehkä tärkein kysymys onkin tämä: mitä tapahtuu, kun lakkaamme määrittelemästä ihmisiä heidän vaikeimpien vaiheittensa kautta? Mitä tapahtuu, kun viritämme silmämme rakastavaan katseeseen ja sydämemme ihmisyyden monipolviseen rytmiin näkemään ihmisen ainutkertaisena yksilönä pelkoineen ja unelmineen, haavoineen ja huikeuksineen, epäonnistumisineen ja onnistumisineen, menneisyyden mokailuineen mutta ennen kaikkea tämän hetken ja tulevaisuuden täyttämineen mahdollisuuksineen.
Mari Ahtiainen
Erityisesti isä -toiminnan asiantuntija