Suomessa ei ole virallista tilastoa siitä, kuinka monella vankeusrangaistusta suorittavalla on lapsia. Arvioiden mukaan noin 62 prosenttia vangeista on vanhempia. Se tarkoittaisi noin 8 000–10 000 lasta. Jokainen heistä elää omalla tavallaan vanhemman vankeuden vaikutusten kanssa.
Moni isä kertoo minulle, ettei ole koskaan aiemmin pysähtynyt pohtimaan omaa vanhemmuuttaan. Arjen kiireissä tai haastavissa elämäntilanteissa siihen ei ole ollut mahdollisuutta – tai ehkä rohkeuttakaan. Yllättävää kyllä, juuri vankeusaika voi joillekin tarjota ensimmäisen todellisen mahdollisuuden pysähtyä tämän tärkeän aiheen äärelle.
Kaikkien isien tarinat eivät ole samanlaisia. Osa on ollut aktiivisesti mukana lastensa elämässä ennen tuomiota, mutta monella vanhemmuus on jäänyt syystä tai toisesta etäiseksi. Taustalla voi olla pitkittyneitä ongelmia, katkenneita ihmissuhteita tai vuosien mittaisia yhteydenpidon katkoksia. Silti yksi asia yhdistää monia kohtaamiani isiä: halu löytää takaisin vanhemmuuden äärelle.
Työssäni olen nähnyt tilanteita, joissa lapsi saa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tietää, missä isä on – ja että isä on turvassa. Olen nähnyt isiä, jotka ottavat ensimmäisen kerran vuosiin yhteyttä lapseensa, osallistuvat tapaamisiin yhdessä sosiaalityöntekijöiden ja lastenvalvojien kanssa ja alkavat rakentaa uudelleen suhdetta lapseen, jonka elämästä he ovat jääneet sivuun.
Se ei tapahdu nopeasti eikä aina helposti. Luottamusta ei rakenneta yhdellä kirjeellä tai yhdellä tapaamisella. Ennen kaikkea on muistettava, että lapsen tarpeet ja turvallisuus ovat aina etusijalla. Hyvä isä–lapsisuhde ei synny vain siksi, että isä sitä toivoo, vaan siksi, että suhde rakentuu lapselle turvallisesti, johdonmukaisesti ja hänen hyvinvointiaan tukien.
Juuri siksi isyyden tukeminen vankeusaikana on tärkeää. Se ei tarkoita vain yhteydenpidon mahdollistamista, vaan myös sitä, että isä saa turvallisen paikan pohtia omaa vanhemmuuttaan, tunteitaan ja tulevaisuuttaan. Olen huomannut, että moni isä haluaa puhua juuri näistä asioista, vaikka ei olisi koskaan aiemmin siihen saanut mahdollisuutta.
Eräs vertaistuelliseen isäryhmään osallistunut isä sanoi sen osuvasti:
”En ole koskaan aikaisemmin keskustellut isyydestä enkä pysähtynyt pohtimaan sitä niin paljon kuin tässä ryhmässä.”
Tuo lause on jäänyt mieleeni. Se kertoo, miten suuri merkitys voi olla sillä, että joku kysyy isältä, millainen vanhempi hän haluaa olla. Ei vain siitä, mitä on tapahtunut, vaan myös siitä, mitä voisi tapahtua seuraavaksi.
Lainsäädäntö turvaa lapsen oikeuden pitää yhteyttä vanhempaansa myös vankeusrangaistuksen aikana. Samalla meidän on pidettävä kirkkaana mielessä lapsen oikeus turvalliseen ja tasapainoiseen kasvuun. Nämä eivät ole ristiriidassa keskenään. Päinvastoin – kun isyyttä tuetaan lapsen etu edellä, voidaan parhaimmillaan vahvistaa sekä lapsen että isän hyvinvointia.
Työni on vahvistanut käsitystäni siitä, että isyyden tukeminen ei ole vain isän auttamista. Se on myös lapsen tukemista. Joskus pienikin askel kohti vastuullisempaa vanhemmuutta voi olla alku muutokselle, jonka vaikutukset kantavat paljon pidemmälle kuin vankeusrangaistuksen päättymiseen asti.
Siksi uskon, ettei isyyttä tarvitse – eikä sitä pitäisi – jättää vankilan porttien ulkopuolelle.
Sampsa Hatakka
Erityisesti isä -toiminta