Nuorten huumeiden käyttäjien tavoittamisen haasteellisuus

Pähkän taivalta on takana hieman reipas vuosi. Aloittavan hankkeen taaperoikään kuuluvat epävarmat ja hapuilevat askeleet ovat muuttuneet rutinoituneeksi tasapainoksi. Ja vaikka ainahan hanketyöhön kuuluu epävarmuuden sietämistä, voi loppuvuoden suuntaviivojen katsoa olevan suhteellisen selkeitä.

Kun vuosi sitten Hannan kanssa aloitimme työt, lähdimme avoimin mielin kohtaamaan kohderyhmävanhempia. Ammatillista epävarmuutta loi se, ettemme valinneet mitään stukturoitua työskentelytapaa, joten tarjottavana meillä oli kuuleva korva, ymmärtävä sydän ja myötätunnosta kumpuava halu auttaa perheitä kriisin keskellä. Hankkeen ideaankin oikeastaan kuului ymmärtää ilmiötä (nuoren päihteiden käyttö) perheen, etenkin vanhemman näkökulmasta ja tehdä näkyväksi niitä tarpeita, joita kohderyhmän kohtaamisista esiin nousee.

Kyseinen työmuoto on muokannut työtämme siten, että kohtaamme vanhempia yksilöllisesti ja olemme tarjonneet myös ryhmätoimintaa. Etenkin yksilötapaamisten perusteella vuoden aikana on noussut esiin vakiintuneita teemoja, joiden parissa vanhempien kanssa on työskennelty sittemmin strukturoidummin. Esiin nousseissa teemoissa on paljon yhtäläisyyksiä Palaset -mallin teemojen kanssa. Osat ja teemat | Kuivin jaloin

Saimme sparrausta hankkeen alkuaikoina vanhempien kanssa työskentelyyn. Sparrauksessa esiin nousi haasteet pysyttäytyä keskusteluissa nimenomaan vanhemman hyvinvoinnissa, sillä hyvin usein heidän puheestaan nousee tarve saada oman lapsen tilanteesta ns. tulipalot sammutettua, tai jopa saada lapselleen jotain konkreettista apua. Tämä kaikki tietenkin täysin ymmärrettävästi.

Kohdattuani avoimin mielin vanhempia ilman tiettyä ammatillista struktuuria, olen saanut kohdata edellä mainitusta tarpeesta käsin myös perheen nuoria. Kun olen avannut vanhemmille, ja ennen pitkää (täysikäisille) nuorille Kuopion alueen kattavaa julkisen- ja kolmannen sektorin tarjontaa, on heistä suurin osa ollut varsin tietämättömiä esimerkiksi meidän laajasta järjestökentästä tai nuorisotyöstä ja sen upeista työntekijöistä.

Nuoria olen tavannut yli puolessa kohdatuista perheistä. Näistä nuorista yli 70% on ollut halukas tapaamaan melko nopeasti meidän ensi tapaamisemme jälkeen omaan elämäntilanteeseen sopivia järjestö-, tai nuorisotyön ammattilaisia. Näistä nuorista puolestaan reilut 60% ovat kiinnittyneet heille tarjottuun tukeen ja merkittävä osa heistä on vähentänyt päihteiden käyttöä reilusti, osa jopa päässyt kuiville kokonaan. Muutamat heistä, jotka eivät ole olleet päihdepalveluiden asiakkaita, ovat kiinnittyneet tai kiinnittymässä päihdehoitoihin.

Enkä väitä, että mainitsemani ammattilaiset kolmannelta sektorilta tai nuorisotyöstä olisivat mitään ihmeidentekijöitä. Usein tahtotila toipua lähtee versoamaan siitä, kun saa kokemuksia ja ihmiskontakteja, jossa ei tuomita, arvostella, tai tehdä päätöksiä.

Osa nuorista ei ole halukas tapaamaan perheen ulkopuolisia henkilöitä heti, mutta tiedustelen heidän halukkuuttaan vanhemman kautta aika-ajoin. Kukaan ei ole varsinaisesti sanonut, ettei minun palveluohjaus tai -neuvonta kiinnostaisi laisinkaan.

Havaintoja

Vanhempia tavatessa perheen dynamiikan ja kokonaiskuvan selventämiseen on annettava reilusti aikaa. Ilman ennakkoasenteita työntekijänä usein ymmärrän vasta usean tunnin keskustelun, ja useamman tapaamiskerran jälkeen millaiseksi perheen dynamiikka on päihdehaasteiden vuoksi muodostunut. Vanhempia kuullessa heidän yksi keskeisin tarve on tietenkin auttaa omaa lastaan päihteiden käytön aikana. Vanhemmat kaipaavat toisaalta mielenrauhaa siitä, mitä heidän kuuluisi tehdä, ja mihin asioihin olisi syytä tehdä rajausta. Oikeastaan kaikki kohtaamani vanhemmat ovat hyvin merkittävässä roolissa oman lapsensa elämässä. He ovat mm. ruokalähettejä, lainanantajia, sairaanhoitajia, taksikuskeja, edunvalvojia, sosiaalityöntekijöitä, kela-avustajia, ajanvaraajia ja tiedon etsijöitä. Nämä roolit korostuvat etenkin silloin kun puhumme nuoresta, joka on ikähaarukaltaan 18-25 -vuotta. Jos päihteiden käyttö on alkanut jo alaikäisenä ja päihdekierre jatkunut koko aikuisiän, monella vanhemmalla havaintojen perusteella alkaa paukut loppumaan viimeistään silloin kun nuori alkaa lähennellä kolmeakymmentä ikävuotta.

Kaikki edellä mainittu nousee päihdetyön vinkkelistä mielenkiintoiseen valoon siinä kohtaa, kun pohdimme, miksi nuoria on haastava tavoittaa päihdehoitoihin tai ylipäätään tuen piiriin. Oma havaintoni on, että nuorella on melko ”turvallista” ja helppoa olla päihderiippuvainen, jos oman vanhemman tuki on niin vahvaa, kuin se havaintojeni perusteella on. Mainitsemieni vanhempien roolien taustalla korostuu ensinäkin vanhemmuuden luonnollinen tarve ja halu pitää huolta omista lapsistaan. Se ei ole missään nimessä huono asia, vaikka tiedostamattaan vanhemmat mahdollistavat varsin usein päihdekierteen jatkumisen. Juuri tässä kohtaa rajoista ja rajaamisesta onkin hyvä keskustella vanhempien kanssa.

Entäpä sitten stigma? Väitän että siinä missä vanhemmuuden luontaiset tarpeet huolehtia lapsestaan ovat perhedynamiikoissa merkittävässä roolissa, niin stigma vaikuttaa myös dynamiikkaan. Stigma aiheuttaa esteitä palveluihin hakeutumiselle nuoren näkökulmasta. Stigma estää vanhempaa hakeutumasta hänelle tarkoitettuihin tukitoimiin tai palveluihin. Stigma aiheuttaa herkästi sen, että perheen kriisi pidetään pienen piirin tietona, jolloin kuvaamani sosiaaliset riippuvuussuhteet muodostavat perhepiiriin uudenlaisia normeja, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa ja vuorovaikutusta. Merkittävä osa, jos ei kaikki kohtaamistani perheistä ovat traumatisoituneet palveluissa vuosien aikana. Se, ettei nuori voi luottaa asialliseen julkisten palveluiden kohteluun päihdesairaana, saa hänet luottamaan entistä vahvemmin omaan vanhempaansa, yleensä äitiin. Se, ettei nuori saa asiallista kohtelua esimerkiksi terveydenhuollossa, saa vanhemman herkästi katkeroitumaan ja ajattelemaan, ettei omaa lastaan voi ohjata tuen piiriin tai jopa hoitoon koska päihteiden käyttäjillä on heikompi ihmisarvo.

Havaintojen taustalla ei suinkaan ole läheisriippuvuutta, vaan rakkautta ja huolen pitoa sekä ennen kaikkea luottamuksen puutetta yhteiskuntaa ja sen toimintoja kohtaan. Kun palvelua hakevan perheen huoli on valtava, palvelutraumaan riittää vain yksi huono kohtaaminen tai hoitokokemus.

Vastaavan kaltaisia ”sosiaalisia systeemejä” olen tavannut työurani aikana esimerkiksi kerrostaloyhtiöiden sisällä, jossa heikompiosaiset ja -kuntoiset luottavat pikemminkin naapuriapuun kuin julkisiin palveluihin. Stigma päihteiden ongelmallista käyttöä kohtaan johtaa siihen, että arvostelematon kohtaaminen ja apu otetaan vastaan sieltä mistä se saadaan, vaikka terveyden tila tai sosiaaliset haasteet muuta vaatisivatkin.

Johtopäätös

Kun tiedämme, kuinka haastavaa nuoria aikuisia on tavoittaa, sekä ennen kaikkea houkutella tuen tai hoidon piiriin, ja kun tiedämme, kuinka murheellinen nuorten huumekuolemien tilanne meillä Suomessa on, esitänkin väitteen:

Saamalla yhteyden vanhempiin, ja rakentamalla luottamuksen perheisiin, sekä tarjoamalla tietoa sekä tukea vanhemmalle, voisimme tavoittaa nuoria aikuisia entistä useammin päihderiippuvuuden varhaisessa vaiheessa. Kokemukset ja kohtaamieni nuorten palaute kertoo, että nuoret ovat valmiita ottamaan apua vastaan, kunhan vain heitä kohdellaan hyvin ja heille tarjotaan aktiivisesti tietoa erilaisista mahdollisuuksista. Myös sen jälkeen, kun he ehkä ovat jostain tuesta ensin kieltäytyneet. Vanhemman saama tuki samaan aikaan rikkoo perheen sisäisiä normeja ja muokkaa perheen sisäistä dynamiikkaa. Kun vanhempi ottaa apua vastaan, on se varmasti esimerkki myös nuorelle. Mutta se voi olla myös viesti, joka havahduttaa siihen, kuinka pitkälle ja vaikeaksi tilanne on edennyt.

Ihmisen sosiaalinen elämä on monimutkainen, ja aina yksilöllinen systeemi. Ilman että ymmärrämme nuorten päihteiden käytön taustalla vaikuttavia asioita, ja ilman että ymmärrämme ilmiötä laajemmin ja toisaalta spesifisti yksittäisten perheiden kohdalla, meidän on varmasti vaikea motivoida sekä nuorta että vanhempaa tuen ja avun piriin. Tavoittamalla ensin vanhemmat, tavoitamme todennäköisesti myös paljon nuoria.

Antti Savolainen, päihdetyön asiantuntija PÄHKÄ-hanke